Huoneen seinää peittää valkoinen metallihylly, joka on ääriään myöten täynnä ruskeita erikokoisia pahvilaatikoita ja silkkipaperikääröjä. Lattialla on siirtolavojen päällä isompia esineitä ja lisää laatikoita. Laatikoiden kyljissä on lyijykynämerkintöjä vuosien takaisista hankintaeristä diaarinumeroineen, usein lahjoittajan sukunimellä tai talteenoton paikannimellä varustettuna. Laatikoiden sisältöä ne eivät kuitenkaan paljasta, vaan se tulee selvittää seuraavana. Tämä on lähtötilanne.

Liityin itse osaksi kaupunginmuseon henkilökuntaa korkeakouluharjoittelijana, kun suoritin historianopintoihini liittyvän harjoittelun KoKeMus-hankkeen parissa. Museot ovat aiemmin tulleet minulle tutuksi enimmäkseen näyttely- ja yleisötyön kautta, joten harjoittelun aikana olen päässyt ensi kertaa myös kokoelmatyöhön mukaan. Tätä kautta olen oppinut, että tavallinen museokävijä näkee vain pintaraapaisun kaikesta museoissa tehtävästä työstä. Museon ovien takana tapahtuu paljon piiloon jäävää kulttuuriperinnön vaalimista ja historian tallentamistyötä esimerkiksi kokoelmatyön, näyttelyiden suunnittelun ja rakentamisen sekä viranomaistehtävien hoidon muodossa.   

Museokokoelmat ovat tärkeä osa museon identiteettiä. Niiden kautta museot rakentavat näyttelyissä tarinoita menneistä ihmisistä ja tapahtumista sekä siitä, miten nykypäivästä on tullut sellainen kuin se on. Esineistä voi lukea myös loputtomia merkityksiä eri näkökulmista käsin, ja siksi ne ovat tärkeä tiedonlähde myös tutkijoille niin historian, kansantieteen, kädentaitojen kuin konservoinninkin aloilla.  

Siksi kokoelmatyön kehittäminen on tärkeää museon kokonaisuuden kannalta: näin kokoelmien kautta saatavan tiedon hyödyntäminen, esineiden lainaaminen muille museoille sekä omien kokoelmien vahvuuksien ja heikkouksien hahmottaminen helpottuu.  

Esineen matka vastaanottohuoneesta omalle säilytyspaikalleen on monivaiheinen. Vaiheista ensimmäinen on mielestäni kaikkein kiehtovin, kun pisimmillään vuosikymmeniä hyllyssä odottaneet laatikot noudetaan vastaanottohuoneesta luettelointipöydälle. On kuin jouluaatto, kun laatikkojen kannet avataan ja silkkipaperikääröjen suojista alkaa paljastua mitä erilaisimpia esineitä kaasunaamareista keittiötarvikkeisiin ja 1800-luvulta nykyaikaan. Seuraavaksi on kuitenkin tehtävä esineestä riippuen enemmän tai vähemmän vaikea päätös: tallennetaanko se kokoelmiin vai ei.   

Vantaan kaupunginmuseon kokoelmapolitiikka säätelee, millaiset esineet soveltuvat museon tallennusvastuuseen. Niiden tulee kertoa jotain Vantaan ja vantaalaisten historiasta ja kulttuurista, olla Vantaalla valmistettuja tai muuten tuoda ilmi jotain olennaista oman aikansa maailmasta. Päätöksiä joudutaan siis välillä pohtimaan pitkään, kun eri kriteerejä punnitaan toisiaan vasten.  

Tuleeko huonokuntoinen esine ottaa kokoelmiin ilman käyttöhistoriatietoja, jos se on Vantaalla valmistettu, tai kelpaako mukaan muualla aikuisikänsä eläneen, mutta Vantaalle eläköityneen henkilön lahjoittama tavara? Näihin kysymyksiin ei ole yhtä oikeaa vastausta, vaan päätös tehdään aina tapauskohtaisesti.   

Esineistön laaja kirjo yllätti minut harjoitteluni aikana. Eri vuosikymmenillä vastaanotetuista esineistä paljastui kaikkea hygieniatuotteista sepän työkaluihin ja sota-ajan esineistöön. Esineet kertoivat koskettavia tarinoita niistä hetkistä ja ajanjaksoista, joita ihmiset ovat pitäneet säilyttämisen arvoisina. Moni on lahjoittanut museolle vanhempiensa perinnöksi jättämiä tavaroita ehkä halusta ylläpitää ja säilyttää heidän muistoaan, ehkä toiveesta jakaa tietoutta vanhempien kokemasta aikakaudesta. Joistain perheistä esineistöä on lahjoitettu useamman sukupolven ajalta, jolloin elintason ja –paikan muutokset, teknologian kehitys sekä perinteiden vaihtuminen toisiin piirtyvät selkeästi esiin.   

Jos esine saa paikan museon kokoelmista, seuraa luettelointivaihe ja valokuvaus. Esineen kannalta keskeiset tiedot sen käyttöhistoriasta, ominaisuuksista sekä aiemmista omistajista kirjataan ylös tietokantaan, minkä jälkeen se päätyy valopöydälle kuvaukseen. Tunnistekuva on tärkeä osa esineen tietoja, sillä kuvien kautta kokoelmien kokonaisuus on helppo hahmottaa tietokannassa eikä esinettä aina tarvitse noutaa laatikostaan yksityiskohtien tutkailua varten. Kun esine on kuvattu, se viedään oikealle paikalleen kokoelmatiloihin.  

Harjoittelun aikana oma Vantaa-tuntemukseni laajentui valtavasti. Koen oppineeni myös ymmärtämään paremmin yhteiskunnan kollektiivisen muistin toimintaa. Kaikki tarvitsevat oman elämäntarinansa kertomiseen kiintopisteitä jaetuista kokemuksista, niin perheen, suvun, kyläyhteisön tai kansakunnan tasolla. Museo on juuri se paikka, jossa näitä kiintopisteitä uusinnetaan ja säilytetään. Ne saattavat olla laajasti jaettuja, kuten merkittävät uutistapahtumat, nopeat yhteiskunnan muutokset tai pitkälle levinneet arkikokemukset, tai sitten vain pienen joukon omia, mutta museoesineiden kautta ne konkretisoituvat yksilön ja yhteisön tasoilla.

Kokoelmatyön noviisina hyppäsin KoKeMus-projektin kautta niin sanotusti suoraan syvään päähän, kun pääsin osallistumaan laajasti museolaisten työhön. Harjoittelun aikana työtehtäväni vaihtelivat inventoinnista ja valokuvauksesta esineiden puhdistukseen, kokoelmatietokannan haltuunottoon sekä kaikkiaan kokoelmapolitiikan periaatteiden ja arvojen toteuttamiseen käytännössä. Olen kiitollinen luottamuksesta, jota minulle osoitettiin alusta saakka, kun pääsin tekemään ja kokemaan museotyötä laidasta laitaan kokoelmatilojen sokkeloissa silkkipaperin ja puuvillahanskojen maailmassa.

Nyt harjoitteluni päätyttyä KoKeMus-hanke on myös omalta osaltani päätöksessä. Harjoittelun aikana ehdimme luetteloida satoja esineitä ja tehdä myös saman verran kokoelmapoistoja, kun osa laatikoista paljastuneista tavaroista ei sopinut kaupunginmuseon talletusvastuualueisiin. Näiden oppien pohjalta tulevaisuuden kokoelmatyötä voidaan tehdä vankemmalta perustalta, kun vastaanottohuoneisiin vielä jääneitä luetteloimattomia laatikoita aletaan käydä läpi KoKeMus-hankkeen jatkuessa. Kuten opin harjoitteluni myötä, elämä on lyhyt, mutta museotyö pitkä.  

Tekstin kirjoitti museon korkeakouluharjoittelija Aino Kirjonen

Huoneen seinää peittää valkoinen metallihylly, joka on ääriään myöten täynnä ruskeita erikokoisia pahvilaatikoita ja silkkipaperikääröjä. Lattialla on siirtolavojen päällä isompia esineitä ja lisää laatikoita. Laatikoiden kyljissä on lyijykynämerkintöjä vuosien takaisista hankintaeristä diaarinumeroineen, usein lahjoittajan sukunimellä tai talteenoton paikannimellä varustettuna. Laatikoiden sisältöä ne eivät kuitenkaan paljasta, vaan se tulee selvittää seuraavana. Tämä on lähtötilanne.