Kohti tuntematonta -näyttely on päättynyt. Näyttely kertoi kuolemasta. Se kertoi siitä, miten kuolemaan valmistaudutaan ja mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Se kertoi surusta ja muistamisesta. Näyttely kertoi myös siitä, mitä on tehdä työtä kuoleman parissa. Mitä on työ saattohoitajalla, sairaalapapilla, hautaustoimistoyrittäjällä, krematorionhoitajalla tai haudankaivajalla. Näyttelyn käsikirjoitus pohjautui näiden ammattilaisten haastatteluihin.

Näyttelylle oli tarvetta. Se herätti ihmisiä pohtimaan paitsi omaa kuolevaisuuttaan, myös sitä miten haluamme jäljellä olevan aikamme elää. Ja mitä meistä lopulta jää jäljelle.

Nyt näyttelytila on hiljainen. Museo on sulkenut ovensa koronaepidemian vuoksi. Poissa ovat lapsiryhmät, poissa ovat yksittäiset kävijät. Näyttelyn piti jatkua yli pääsiäisen. Tulossa oli monenlaista ohjelmaa: kuoleman kahviloita eri aiheilla, asiantuntijaluentoja, lasten sanataidepajoja…

Kun käsikirjoitin näyttelyä, kuolema oli eri tavalla läsnä. Toki ajattelin sitä paljon. Haastattelin alan ammattilaisia ja ammensin aiheeseen liittyvää sieltä täältä. Yhtäkkiä kuolemaa oli joka puolella. Huomasin pohtivani mennyttä, tuskailin tulevaa. Kaiken päättymistä. Kuolema tuli yöllä uniin. Aamulla jatkoin aiheen parissa. Lehteä lukiessa silmäni hakeutuivat kuolinilmoituksiin. Aihe kosketti ja tuntui välillä raskaalta, välillä itkin. Toisaalta kuolemalle oli pakko välillä myös nauraa. Tätä mieltä olivat myös kuoleman parissa työtä tekevät. Ei sitä muuten jaksaisi.

Mutta kaiken tuon keskellä elämä oli normaalia.

Millä silmin katson näyttelyä nyt, tänä keväänä, kun koronavirus tuli ja heilautti koko maailman toiseen asentoon. Kierrän näyttelyn vielä kerran läpi.

Ensimmäiseen huoneeseen on rakennettu viitteellinen sairaala. Keskellä huonetta on sairaalasänky, jota ympäröi muovisuikaleista tehty, katosta lattiaan ulottuva verho. Sängyllä siniset lakanat tuovat kliinisen sairaalamaailman lähelle. Seinillä röntgenvalotaulut valaisevat huonetta. Ne toimivat näyttelytekstien kehyksinä. Yksi teksti erottuu joukosta:

”Median tarjoama kuolema on kaukana; se koskettaa, mutta helposti sen myös unohtaa — Nykyään kuolema tapahtuu useimmiten sairaaloissa, suljettujen ovien takana. Tätä kuolemaa media harvemmin nostaa esiin.” 
Kirjoitin tuon tekstin kaksi vuotta sitten, näyttelyn käsikirjoitusta tehdessä. Nyt teksti on saanut aivan uuden merkityksen. Mediasta vyöryvää koronaa ja kuoleman pelkoa on vaikea päästä pakoon. Sille on vaikeaa ummistaa silmiänsä, vaikka kuinka haluaisi.

Seuraavassa näyttelyhuoneessa kuolema on jo tapahtunut. On aika hautajaisjärjestelyille. Seinät on peitetty seppelenauhoilla. Ikkuna toimii kuvakehyksenä kuoleman puutarhurille. Seinällä pyörii kuvasarja Honkanummen hautausmaan krematoriosta. Huoneen toisella sivulla on vitriini, jossa on tuhkauurnia.
”Ennen kuin kuollut saatetaan haudan lepoon, on monta asiaa hoidettavana. Pitää valita arkku, päättää haudataanko vai tuhkataanko, järjestää hautajaiset ja muistotilaisuus. Huolehtia kukat ja tarjoilut. Missä vaiheessa hankitaan hautakivi ja tehdään perunkirjoitus…? Hautaustoimisto voi ottaa nämä asiat kantaakseen. Omaisilla yksin suru on raskas kannettava.” 

Nyt omaisten suru ja huoli ulottuu jo tähän aikaan. Miten pitää kuolema ja tuo vaarallinen virus loitolla. ”Älä tule kuolema”. Elämästä on tullut näinä viikkoina yhtä huolivyyhteä.

Astun huoneesta verhojen läpi hautausmaalle. Tila on vuorattu vihreällä ruohomatolla. Toisella seinällä on kuvasuurennos Ruskeasannan hautausmaalta. Kuvaan on upotettu vanhoja valokuvia, joissa näkyy hautajaissaattue ja surevia omaisia. Kuvan edessä hautakivissä näyttelytekstit kertovat faktaa hautauskäytännöistä. Lattialla makaa arkku. Kyltissä kehotetaan levähtämään. Nyt se ei houkuttele kokeilemaan, vaikka tiedän, että ihan hyvä siinä on lepäillä. Kokeiltu on. Sen sijaan mieleni täyttää uutiskuvat Espanjan ja Italian arkkuriveistä. Lohdutonta ja niin kamalaa.

Saattokellot, virrenveisuu, lintujen laulu, hiekkakäytävän rahina… kaikki hautausmaan ääniä. Huoneen valot vaihtuvat vuorokauden rytmin mukaan: ilta hämärtyy, yö saapuu, tulee aamu ja uusi päivä. ”Rauha olkoon teidän kanssanne” lukee seinällä, kukkasin kirjoitettuna. Tärkeä viesti tänäkin päivänä, aina ja kaikkialla.

Jatkan matkaa toiseen kerrokseen, joka on varattu surulle ja muistamiselle. Vitriinissä hautajaiskonvehdit, muistoadressit, suruharsot, -nappi ja hihanauha, nuo suremisen symbolit. Toisessa vitriinissä nainen ja mies mustissaan. On muistotilaisuuden aika.
”Vainajan siunaustilaisuuden ja hautaan laskun jälkeen seuraa muistotilaisuus. Pidetään puheita, luetaan adresseja, syödään ja kahvitellaan. On hyvä hetki muistella yhdessä kuollutta, ehkä päivittää muitakin kuulumisia.” 
Oikeastaan, niinhän se on, että muistotilaisuudet ovat täynnä elämää. Siellä muistellaan vainajaa. Mitä hän teki ja mitä hän sanoi, miten hän eli. Ja miten oma elämä siinä sivussa kulki eteenpäin.

Viimeisessä huoneessa eteeni avautuu vintti: puiset kattorakenteet, kanaverkosta rakennetut vinttikomerot tavaraa täynnä. ”Mitä minusta jää?” on kirjoitettu yhden komeron seinään. Jääkö jälkeeni tavararöykkiö, vai joukko tarkoin vaalittuja esineitä, ja niihin liittyviä tarinoita ja muistoja? Miten voin vaikuttaa siihen minkälaisen jäljen haluan jättää?

”Mikä on minun roolini tässä kaikessa? Minkälaisen perinnön haluan jättää jälkeeni? Usein tulee ajateltua: kunhan saan tämän ja tämän asian tehtyä, sitten kun on aikaa, sitten kun on sopiva hetki, sitten kun jään eläkkeelle, sitten kun…” 

Onko tämä poikkeusaika hyvä hetki kaikelle tälle, tavaroiden läpikäymiselle, sille paljon puhutulle kuolinsiivoukselle? Nyt kun olemme eristyksissä, nyt olisi aikaa käydä kaappeja läpi? Näitä pohdin, kun astun näyttelytilasta ulos.

Päätän, että siivoan kaappeja sitten, kun siltä tuntuu. En tee kuolinsiivousta nyt, vaan ihan tavallista kevätsiivousta vaan. Kaikelle on aikansa. Niin tälle näyttelylle, kuin myös elämälle, joka on tässä ja nyt.

Kuvat Antti Yrjönen, Vantaan kaupunginmuseo

Sitaatit tekstissä ovat poimintoja Kohti tuntematonta-näyttelyn teksteistä. Näyttely oli Vantaan kaupunginmuseossa 8.10.2019 – 15.3.2020. Se jouduttiin sulkemaan suunniteltua aiemmin koronaviruksen leviämisen estämiseksi.

Näyttelyyn voi tutustua edelleen verkossa. Sieltä löytyy  myös videoitu opastus näyttelyyn.