Mummoni Ulla-Stina Westman (o.s. Berg) on kotoisin Helsingin maalaiskunnasta. Toisen maailmansodan aikana hän kuului Lotta Svärd -järjestön tyttölottiin. Ulla-Stina oli 12-vuotias sodan alkaessa.

Lottatoimintaan Ulla-Stinan otti mukaan äitinsä Helfrid Berg, joka niin ikään toimi lottana. Kun siivosin mummoni luona kaappeja, löysinkin molempien vanhat lottamekot sekä Ulla-Stinalle kuuluneen tyttölottien jäsenkortin.

Hiukan myöhemmin löysin toisen aarteen, nimittäin mummoni vanhan päiväkirjan vuosilta 1941–1943. Sen hän oli kirjoittanut 14–16-vuotiaana keskellä roihuavaa sotaa.

Nuoren tytön päiväkirja

Päiväkirjaa lukiessani yllätyin siitä, kuinka sota ei täyttänytkään jokaista sivua. Teksteihin mahtui paljon tavallisen teinitytön mietteitä kaverisuhteista ja koulumaailmasta. Sivuilla mainittiin jopa, että on tylsää ja mitään ei tapahdu. Maalaiskuntaa kuitenkin pommitettiin, ja koulu oli suljettuna pitkiä jaksoja.

Päiväkirjasta käy myös ilmi, kuinka paljon aikaa naisilta ja tytöiltä kului maataloustöihin. Mummoni kotitilalla oli laajat raparperiviljelmät ja perunamaat. Ulla-Stina kirjoittikin raskaan perunannostopäivän jälkeen, kuinka hän inhoaakaan perunan nostamista. Ikinä hän ei aio sitä enää tehdä aikojen taas normalisoituessa.

Sotilaspoikia muonittamassa

Tyttölottatoiminta oli myös isossa osassa päiväkirjasivuja ja mummoni teini-ikää. Suurin osa hänen lotta-ajastaan kului Tikkurilassa Helsinggårdin talossa, jossa toimi sotilasesikunnan tilat. Siellä hän hoiti muun muassa sotilaspoikien muonitusta. Perunankuoriminen oli hyvin tuttua puuhaa.

Päiväkirjassa Ulla-Stina kertoo, kuinka erästä poikaa kutsuttiin nimellä ”Suursyömäri”. Hän söi aina aivan valtavasti. Kerran pojan nukkuessa hänen kaverinsa olivat täyttäneet pojan ruokapakin valmiiksi puurolla. Näin se oli jo täynnä, kun hänen oli jälleen määrä jatkaa hamstraamista.

Ihmisiä ei saa osoitella aseilla

Muonituksen lomassa mummoni kuuli sotilaspoikien kertomia juttuja. Kerran osa pojista, joukossa myös Suursyömäri, oli ollut Malmilla teloittamassa kolme desanttia eli vihollisen laskuvarjomiestä. Yksi niistä oli kuulemma ollut alle 20-vuotias ja kaksi muuta 20–35-vuotiaita. Kaksi virolaista ja yksi venäläinen.

Desantit oli viety metsään kaivetun kuopan eteen. Siellä sotilaspojat olivat olleet 15 hengen ryhmässä, jossa viisi oli aina ampunut yhtä desanttia. ”Ampukaa minut tähän”, yksi suomea taitanut oli huutanut ja osoittanut sydäntään.

Tarina teloituksesta oli nuorelle Ulla-Stinalle järkyttävää kuultavaa! Pojat olivat tulleet teloituksen jälkeen takaisin tyytyväisinä hyvin hoidetusta työstä. Ulla-Stina toteaa päiväkirjassaan, että olisi itse varmasti pyörtynyt tilanteessa ja tulee varmasti näkemään yöllä pahaa unta siitä.

En tiedä kuinka juuri tämä tapaus vaikutti asiaan, mutta ollessani lapsi mummoni inhosi aseita. Joskus leikkiessäni leikkipyssyllä mummoni torui minua kovasti. Hän sanoi, ettei muita ihmisiä ikinä osoiteta aseella.

Ilmavalvontatehtävissä

Sotavuosien vieriessä Ulla-Stinan kasvoi ja halusi muonituksesta muihin lottatehtäviin. Nykyisen lentokentän alueella oli ilmavalvontatorni, jossa lotat tähystivät mahdollisia vihollisen lentokoneita. Jos he näkivät jotakin epäilyttävää, heidän oli heti soitettava tornin yhteydessä olevasta puhelimesta esikuntaan.

Aluksi Ulla-Stinan äiti ei halunnut päästää tyttöään valvontatehtäviin, sillä hän pelkäsi metsässä liikkuvia desantteja. Ajan mittaan Helfridin oli kuitenkin taivuttava, ja Ulla-Stina pääsi ilmavalvontaan yhdessä kavereidensa kanssa.

Kyselin mummoltani asiasta. Hän muisti nyt paljon myöhemmällä iällä, että he soittivat tornista esikuntaan useasti ja aina, jos näkivät jotakin vähänkin epäilyttävää. Sitä hän ei kuitenkaan muistanut, että he olivat soitelleet sieltä myös pilapuheluita. Tämän hän oli tunnustanut päiväkirjalleen.

Ulla-Stina kävi lottakoulutuksen Porvoossa, mutta hän ei palvellut muualla kuin kotipaikkakunnallaan. Sen sijaan hän kirjoitti päiväkirjalleen, kuinka hänen paras kaverinsa lähti sodan loppupuolella nuoresta iästään huolimatta rintamalle. Mummoni muisteli nyt, että ystävättären isä palveli rintamalla ja tyttö halusi hänen lähettyvilleen.

Muistelu mummon kanssa

Päiväkirjan ja sen lottamuistojen avulla minulla on ollut onni saada tutustua teini-ikäiseen mummooni. Olen oppinut monia uusia puolia ihmisestä, jonka olen aiemmin tuntenut vain isovanhempana. Keskustelut lotta-ajasta ja vanhojen valokuvien tutkiminen yhdessä ovat rikastuttaneet elämääni, mistä olen todella kiitollinen!

Lue lisää Lotta Svärd -järjestön historiasta Lotta Svärd Säätiön verkkosivuilta.